ei nyt

RIP Theo Angelopoulos

2012-01-25T04:33:00.000-08:00

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, ja Kreikan elokuvapiireissä Angelopoulos (1935-2012) herätti paljon vastustusta. Lähinnä kai siksi, että hän oli suurinpiirtein maansa ainoa elokuvantekijä, jonka uusin työ kerta toisensa jälkeen saattoi heilahtaa maailmankärkeen. Muistan itse thessalonikilaisen hotellin kattoterassilla paikallisen naisen halveksunnan Angelopoulosin kaikkivaltiasta, "ylimielistä", asennetta kohtaan. "Hän ei ole Kreikan Bergman." No kukas sitten? Ei kukaan tietenkään. Mikään vaatimaton mies Theodoros ei ilmeisestikään ollut. Kun hän sai Cannesin festarin Grand Prix'n leffalla Odysseuksen katse, hän käveli lavalle pahoillaan, nappasi paperikäärönsä ja totesi mikkiin, että "jos tämä on se, mitä teillä on minulle annettavana, niin minulla ei ole muuta sanottavaa", ja paineli pikaisesti lavalta pois. Kultainen palmu toisin sanoen jäi saamatta. Muutamia vuosia myöhemmin Scorsesen johtama Cannes-tuomaristo seisoi lavalla kuin ojennettuna, ja myönsi yksimielisti (mikä on verrattain harvinaista) Kultaisen Palmun Angelopoulokselle elokuvasta Ikuisuus ja päivä. Se oli ensimmäisiä ja viimeisiä mestariteoksia, jota omana kriitikkoaikanani tuotiin myös Suomeen, Helsingissä Andorraan, levittäjänä Kaurismäen silloinen Senso Films. Elokuvan musiikki palaa yhä herkästi mieleeni, samoin usvainen kuvamaailma. Ikuisuus ja päivä oli Angelopoulosin oma Mansikkapaikka, mutta myös Umberto D. ja La Notte samassa paketissa. Antonioniin elokuvan yhdisti myös kirjoittaja Tonino Guerra.

Mainittakoon Angelopoulosin olleen filmihullu, joka nimesi usein suurimmiksi vaikuttajikseen mm. Mizoguchin ja Wellesin. Hän rakasti myös Minnellin musikaaleja ja Fordin westernejä. Ohjaajan suurimpiin ihailijoihin kuuluivat mm. Scorsese ja Kurosawa.

Eräs merkittävä stoori Angelopouloksen leffasta Odysseuksen katse: kun ohjaaja suosi ulkomaalaisia näyttelijöitä (aiempana esimerkkinä vaikkapa Mastroianni), hän dubbasi heidän dialoginsa kreikaksi. Näin oli määrä toimia myös Harvey Keitelin kanssa tämän esittäessä Angelopouloksen odysseiassa syvämietteistä elokuvaohjaajaa Manaki-veljesten lähteillä. Katsoessaan filmaamiaan otoksia Angelopoulos mietti pitkään ja totesi, ettei hän saata koskea Keitelin paneutuneeseen roolisuoritukseen. Hän oli näyttelijästään niin vaikuttunut, että englanninkielinen puhe jäi sille paikalle. Se tuskin heikensi elokuvan levitysmahdollisuuksia, mutta juuri siitä näkökulmasta kyseessä on harvinainen, hauskasti käänteinen esimerkki. Odysseuksen katseen näin Orionissa joskus 98 tai 99. Hämmästyttävällä tavalla mieleen leimautunutta kuvastoa.

Jukka huomautti blogissaan, että Angelopoulos oli tekemässä elokuvaa talouskriisistä. Ja nyt joku moottoripyöräilijä, kaiken lisäksi poliisi, yliajoi hänet kuoliaaksi. Siinä on kreikkalainen tragedia.

Vielä pari vapaasti suomennettua sitaattia ohjaajalta Andrew Hortonin kirjasta The Films of Theo Angelopoulos: A Cinema of Contemplation.

"Maailma tarvitsee elokuvaa nyt enemmän kuin koskaan. Se saattaa olla viimeinen merkittävä vastarinnan muoto rapistuvassa maailmassamme. Käsitellessäni maiden ja kulttuurien rajoja, kielien ja kulttuurien sekoittumista, pyrin etsimään uudenlaista humanismia, uudenlaista tietä."

"En ajattelee Kreikkaa vain maantieteellisen sijaintinsa kautta. Se ei ole tärkeää, se ei kiinnosta minua. Kreikka on paljon suurempi. Se laajenee huomattavasti maan rajojen ulkopuolelle. Tarkoitan sitä Kreikkaa, jota etsimme kuin "kotia". Kreikka, joka on jatkuvasti mielessäni, on se Kreikka, jota kutsun kodikseni, ei tämä toimisto tai tämä sijainti Ateenassa, jossa nyt istun ja annan tätä haastattelua."

"Historia ei ole kuollut. Se on vain päiväunilla."

Odysseuksen katse.

Leffapäiväkirja 4 / 2012: 17.-22.1.

2012-01-22T08:24:00.000-08:00

20.1.
Sunset blvd.

"Elokuvaohjaajan ei ole välttämätöntä osata kirjoittaa, mutta hänen olisi syytä osata lukea." Näin Billy Wilder, joka tunnetusti senttasi omat elokuvansa eri työparien kanssa. Orionissa leffan esitellyt aikalaisohjaaja Matti Kassila kertoi, että Wilder piti käsikirjoitusta 80 prosenttina elokuvan merkityksestä. Noin yleisesti ottaen se on paskaa, mutta Wilderin tapauksessa siinä on perää. Hänen elokuvansa ovat käsikirjoituksia, ja Auringonlaskun katu kuuluu niistä parhaisiin.

Löysin erään vanhan esittelyni: "Auringonlaskun katu on poikkeuksellinen elokuva jo siksi, että se ruotii Hollywoodin elokuvateollisuutta sisältä käsin. Kyseessä on yksi amerikkalaisen elokuvatuotannon klassisimmista saavutuksista ja samaan aikaan yksi kriittisimmistä tulkinnoista itse Hollywoodista, tuosta elokuvan unelmakaupungista, jonka kulissien takainen elämä on usein aivan toista kuin elokuvien pohjalta ymmärrämme. Auringonlaskun katu on elokuva ihmisistä, jotka luovat elämänsä elokuvien varjomaailmaan."

"(...)Elokuvat elivät tähdistään, studiot elivät heistä, mutta toisaalta studiot olivat aina valmiita tehtailemaan uusia kasvoja. Niinpä usean tähtinäyttelijän henkilökohtainen elämä on hirvittävä tragedia, surullinen, täynnä yksinäisyyttä ja onnettomuutta, päihteitä, päätepisteenään joskus jopa itsemurha. Auringonlaskun kadussa palvelija Max pitää Norma Desmondin jatkuvasti erossa pillereistä ja terävistä esineistä, jotta hän ei päätyisi päättämään päiviään."

"Auringonlaskun katu suhtautuu siis hyvin ristiriitaisesti elokuvateollisuuteen. Se sisältää sekä syvää inhoa että rakkautta Hollywoodia kohtaan, näyttää sen rumimmat ja kauneimmat kasvot. Wilderin satiirinen luomus aaltoilee hauskan ja vakavan, hartaimman mykkäelokuvan ja energisimmän äänielokuvan rajoilla, avautuen omalla laillaan skitsofreenisena, kuumeisena, unenkaltaisena teoksena."

Gloria Swansonin ja Erich von Stroheimin roolit ovat omaa luokkaansa, ja William Holdenin heidän rinnallaan voi nähdä peilaavan tyypillistä stooria välinpitämättömään ihmissuhdevankilaan ajautumisesta.

Tällä katsomiskerralla Wilderin kiekko kuitenkin tuntuu jo hieman pureskellulta. Hawksin tai Fordin elokuvat ovat elokuvailmaisultaan anteliaampia kuin Wilderin tai Hustonin usein kirjallisemmat hengentuotteet.

Sitaattivetoinen viikko vain jatkuu...

22.1.
Film Socialisme

Kaikki lähiaikoina nähty tuntuu mentaaliselta roskaruoalta, joka ei ota sulaakseen. Godard teki taas vanhan likaisen temppunsa.

Hänen tuore elokuvansa päättyy laukausten ääniin. Niiden päällä välähtää otos valokuvaajasta työssään, sen jälkeen ruudun (sellaiselta kuin elokuvan näin) täyttää FBI:n varoituskyltti, jollainen usein seisoo dvd-levyjen alussa muistuttamassa copyright-suojista. Godardin elokuva on todellinen mash-up, jonka rinnalla moni youtube-tehtailu näyttää konservatiiviselta aikaansaannokselta. Elokuvan viimeinen sana on: NO COMMENT. Elokuva on puhunut.

Elokuva sellaisena kuin se oli vielä niinä aikoina, jolloin useat Godardin hyödyntämät elokuvanäytteet ovat syntyneet, on aikapäiviä sitten lakannut olemasta. Godard on aina ollut aikaansa edellä, mikä on traagista. Olen itse muotoillut näköjään asian joskus näin: "Koska Godardia inhottaa nykyelokuvan musertava voima ja kyseenalaistamaton vastaanotto, hänen töitään ei esitetä. Hänelle ei ole kysyntää, ja se tekee hänestä fossiilin. Ei auta, että hän on kaikkia muita edellä. Luonnollisesti Godard vetoaa turhautuneeseen elokuvakatsojaan."

Toisin kuin jotkut idiootit yhä kuvittelevat, Godard on oman aikansa vankkumaton havainnoija. Sen lisäksi hän on miellyttävällä tavalla selkeä. Godardin tuotoksissa on kyse ajattelusta ja kritiikistä. Niitä tällainen blogikin kaikkein vaatimattomimmassa mielessä edustaa. Mutta miksi lopettaa tässä yhteydessä siteeraamista? Jatkan poimimalla jo aiemmin huomioidusta tekstistä: "Näinäkin päivinä, kun aikuiset käyvät leffassa, ja jotkut heistä raapaisevat näkemästään juttuja Hesariin, Godard ajattelee teoksissaan - muun muassa kulutusyhteiskunnan toimeliaita aikuisia."

"André Bazin (1918-1958) totesi elokuvakritiikin mielekkyyden piilevän siinä, että se on lähes hyödytöntä hommaa, hieman kuin syljeskelisi sillalta jokeen. Juuri tätä Bazin piti ehdottoman tarpeellisena. Hän harjoitti kritiikkiä julkaisemalla, luennoimalla ja istumalla elokuvaryhmissä. Erinäinen joutenolo ja funtsailu asettaa luontevasti paikoilleen sellaisen kuormittavan tekijän kuin elokuva."

"Kannan ottaminen taiteeseen ei vieläkään ole luvatonta, mutta hyödytöntä se on yhä. On omituista, kun kummastellaan, ettei kritiikkiä pidetä tehoyhteiskunnassa missään arvossa. Alemman tason taiteilijoita voidaan sentään kyykyttää Aalto-yliopistossa tehokkaan suorittamisen ja yrityskulttuurin tarpeisiin, koska teollisuus ei pärjää ilman taiteilijoiden luovia ratkaisuja. Kriitikillä on tässä kohtaa, erityisesti elokuvan suhteen, kuten aina, täysin merkityksetön rooli, ellei ajatella mainontaa, johon sitä voidaan aina käyttää. Silloinkin kritiikki vain palvelee mainonnan tarkoitusperiä, ilman arvoa sinänsä. Siihen perustuukin monen kriitikon identiteetti."

"Palataksemme ajatteluun, Godard puntaroi kriittisen ajattelun merkitystä jo nuorena, ennen kuin teki elokuvia, ja puntaroi sitä yhä tänäkin päivänä, kun tekee, tai ei tee. Koska elokuvalla sinänsä ei ehkä tee mitään, ellei sillä tee jotain, Godard tekee elokuvia, jotka vapauttavat katsojan mieltä ylijäämästä. Turhan kuvan hän pyrkii korvaamaan ajatuksella."

"Kun mieli kerran on aktiivinen, on syytä pohtia, miten antaa sen olla. Uuden aallon (1990) aikana voi tulla mieleen ajatus, että Godardin elokuva merkitsee unohtamisen vastakohtaa. Historiattomuus ei sovi ajattelun luonteeseen, vielä vähemmän elokuvan. Godard hyökkää nykyelokuvaa vastaan, koska sen perusta on unohtamisessa ja välinpitämättömyydessä, ajattelun polkemisessa maahan. Godard tekee elokuvaa, koska markkinat pyrkivät hautaamaan kuvat elävältä."

"Ajatus elokuvan aikana voi ilmestyä Godardille tai katsojalle kuvan muodossa, liikkua kuvien välissä tai niiden takana, mutta oleellisinta lienee, että ohjaaja aktivoi katsojan mielen kiinnostumaan elokuvasta ja katsojasta itsestään. Kenties Godard tavoittelee sitä, että katsoja ymmärtäisi kuvan syntymisen takana olevan mielenliikkeen."

Mitä siis on Film Socialisme, Godardin uusi elokuva? Elokuva vuosia sen jälkeen, kun Histoire(s) du cinéma on jo tehty. Mitä muuta elokuva voi olla kuin nykyajan kuvaihmisen esihistoriaa? - Muutakin kuin menneisyys, tuo "ainoa paratiisi, josta meitä ei voida karkoittaa". Elokuvan historiaako on syyttäminen nykykuvan rappiosta ja ajattelun surkastumisesta?

Film Socialisme = auteur ei ole. Godard siteeraa kuvia, siteeraa tekstejä. Ja lataa toistuvasti tekstiplansseja, jotka kyselevät asioita tyyliin "QUO VADIS EUROPA". Pieni poika katsoo taulua, ja nainen kysyy: "Mitä katsot?" Poika vastaa: "Menetettyä maisemaa." Nainen kävelee lähemmäs. "Sehän on Renoir." Poika: "Niin. Idiootit kadottivat kauneuden." Tähän Godard laittaa ots-otoksen, jossa poika maalaa Renoirin taulun päälle. Otos on neon-värein korostettua digitaalista mössöä.

Kuinka elokuva rappeutui näin nopeasti? Kymmenen vuotta sitten, tehtyään elokuvan Eloge d'lamour, Godard totesi kollegansa Aleksander Klugen haastattelussa, että taide ei koskaan ole kertonut aikuisuuden tarinaa. "Teemme tarinoita vain nuoruudesta ja vanhuudesta." Godard myös lisäsi, että elokuva sopii huonosti historioimaan, koska sen ei koskaan annettu kasvaa aikuiseksi. Tämä mielessä voidaan ajatella, että Film Socialisme pyrkii olemaan kuva nykyaikuisten kadonneesta kuvamaisemasta, nähtynä tulevaisuuden ihmisen perspektiivistä. Se merkitsee armotonta trippiä banaaliin.

Godardin lukuisista nykyajan kuvalainoista tunnistin poiminnan Michelangelo Antonionin viimeisestä elokuvasta Lo sguardo di Michelangelo (2004), jossa ohjaaja Michelangelo katsoo vanhemman Michelangelon töitä San Pietro in Vincolin seinillä. Godard tosin näyttää vain ohjaaja-Michelangelon silhuetin katsomassa noita teoksia, joita emme näe. Sen sijaan myöhemmin Godardin elokuvassa taide vuoropuhelee nykyajan kanssa, kun seinämaalaus katselee hidastettua kuvaa jalkapallo-ottelusta. Godardin elokuva on täynnä huimia mielleyhtymiä, joista monet ymmärettävästi jäävät käsittämättömiksi, mutta musiikilliselta rytmiltään elokuva on saumaton, jollakin tapaa maailman selkein. Elokuva on saatavissa tekstitettynä vain Godardin omituisilla "navajo-englanninkielisillä" plansseilla, jotka kommunikoivat vain muutamin sanoin, kuin intiaanit vanhoissa Hollywood-filmeissä. Tämä viritys on uniikki, ja tuo teokseen oman ulottuvuutensa. Toisin kuin jotkut ääliöt ovat väittäneet, niiden katsominen tekee elokuvasta huomattavasti mielekkäämmän.

Vielä reunamerkintä Godardin rajusta, illuusioita puhkovasta estetiikasta. On mahdollista, ettei nykykatsoja halua olla tietoinen siitä, että häneen vaikutetaan.

"Siinä missä tekijät porvarillisissa ajatuksissaan Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa tekevät "tänä päivänä" elokuvien jäljitelmiä, kuvia jäljentääkseen kuvia, seuratakseen ohjeita ja pysyäkseen rahoittajien haluamassa ruodussa, Godardin avulla saamme jostain kiinni, vaikka pohdinta ihmiskunnasta johtaisikin ankeisiin mielleyhtymiin. Godard ei aiheuta suurta levottomuutta, jos katsoja osaa olla paikoillaan."

Godardilla musiikki ja hiljaisuus kulkevat käsi kädessä. Vain Kaurismäki ja Almodovar, silloin tällöin myös Scorsese, tekevät yhtä hulppeita soundtrackeja. Niiden takana on viesti: kannattaa kuunnella. Ja odotella. Ihmetellä. COMME ÇA. DES CHOSES.

Leffapäiväkirja 3 / 2012: 16.-19.1.

2012-01-19T11:20:00.000-08:00

17.1.
Mission Impossible: Ghost Protocol

"This week doesn't look so good", twiittasi Jesus Christ viime vuonna pääsiäisviikon alkuun. Mikä nyt ei varsinaisesti tähän kuulu, mutta. Täällä tämä viikko alkoi kääntämällä uusi luku Tom Cruisen megalomaanisesta egotripistä, josta ei viitsi muuta sanoa, kuin että se on tehty yllättävän hyvällä maulla. Ohjaaja on Rautajätti-piirretystä tuttu Brad Bird. Edelmann tekee Åke Lindmanit ja pyörähtää pyssynsä kanssa pari kertaa kuvassa, täyden Tennispalatsin salin pidätellessä hengitystään. Hillitön hightech-intoilu kisaa Bondien kanssa, ja huumori pelittää yllättävän hyvin. Intensiivisen, mutta ei turboahdetun kiekon hyvä draivi katkeaa vain vartin kohtauksessa, johon voisi suomalaisyleisölle laittaa tekstitykset: "Näiden kohtausten aikana amerikkalaisyleisö voi käydä vessassa, tupakalla, santsaamassa ruokaa tai juomaa tai käydä soittamassa kännykällä leffateatterin käytävässä. Jotkut (naiset) haluavat myös, että elokuvassa on rautalangasta väännetty tunteisiin vetoava sivutarina, jonka kertomiseen menee tästä noin seitsemän minuuttia."

18.1.
Rat King

Kaikista maailman elokuvista Orson Wellesin suosikki oli Marcel Pagnolin Leipurin vaimo. Welles luonnehti ranskalaisen kirjailijan kodikasta ohjausta jokseenkin seuraavasti: "Mitä meillä siinä on muuta kuin huonoa kuvausta, haparoivaa ohjausta, onnetonta leikkausta, koko tekninen arsenaali enemmän tai vähemmän päin persettä. Ainakin meillä on hyvä teksti ja tilaa loistaville näyttelijöille, erityisesti Raimulle." Tämä nyt melko muistinvaraisesti, koska Google ei asiassa auta, mutta yhtä kaikki - Pagnolin elokuvan charmi tulee kirjoittaja-ohjaajan omasta kömpelyydestä ja vilpittömyydestä. Ja viisaudesta.

Tämä liittyy sikäli Petri Kotwican uuteen elokuvaan Rat King, että sen voisi luulla olevan mahdoton katsoa mm. siksi, että sen kuvamaailma on tyhjä ja äänimaisema onneton (ei vähiten musiikin takia, joka heittää paikoin lähes kunniakkaat överit). Rat King on elokuva ilman ensimmäistäkään varsinaista kuvaa ja ääntä. Kun lisätään käsikirjoituksen lukemattomat rautalangasta väännetyt, monista aiemmista elokuvista tutut asetelmat ja niitä usein turhaan alleviivavat repliikit, voisi olettaa, että valkokankaalla on kalkkuna.

Diggailin Kotwican edellistä leffaa Musta jää, samoin hänen lyhytelokuvaansa Force Majeure. Pidin myös Rat Kingistä, vaikka järki taisteli koko ajan vastaan. Yritän nyt hieman selvittää asiaa. Rat King on todella kummallinen elokuva, täydellinen paradoksi: kirjoittaja-ohjaaja, joka näyttää jättäneen niin sanotun "elokuvallisen ajattelun" aivan muiden kuin itsensä harteille, on samalla tehnyt harvinaisen voimakasluonteisen elokuvan. Ainakin Rat King on sellaisen tekijän elokuva, joka pitää kiinni joistakin periaatteista. Onko Kotwica nykypäivän Edvin Laine? Paljon mahdollista.

Taitava kuvaaja Mika Orasmaa lienee matkalla jonnekin Hollywoodiin, tervemenoa. Jos elokuvassa olisi yksikin kuva, jonka takana tuntuisi olevan jokin huomattava idea, voisimme myös alkaa puhua siitä, että elokuvassa ylipäätään on kuvia. Rat Kingillä on selkeä, tumma ilme (se lainailee paljon jostain Fight Clubin suunnilta), mutta se ei ole sama asia. Elokuvassa on pitkiä kamera-ajoja, jotka ovat täysin merkityksettömiä ja mielenkiinnottomia (disko-kohtaus on kuin Michael Bayn elokuvasta), ja muutoin kaikki oleellinen kuvissa keskittyy toimintaan, muun (ja sitä on paljon) jäädessä pelkkäksi krumeluuriksi. Rat King on visuaalisesti harvinaisen tyhjänpäiväinen.

Kuvien päällä kuullaan Lauri Porran musiikkia, joka tekee itsestään numeroa, ja ikävä kyllä rullaa läpi koko elokuvan. Äänisuunnittelijat suosivat vahvoja, matalia soundeja. Katsojassa on fysiologisesti jotain pielessä, mikäli hän ei tunne jotain vatsanpohjassaan. Mutta se ei ole ansiomerkki elokuvantekijöille. Musiikki korostaa elokuvan tavoitteita jonkin sortin melodraamana (tuttua myös ohjaajan aiemmasta elokuvasta Musta jää), mutta ohjaaja tuntuu niin keskittyneen muihin asioihin (joita kutsuttakoon tässä vaiheessa vielä elokuvan pääasioiksi...), että luottaa sataprosenttisesti siihen, että hänen kuvaajansa, äänisuunnittelijansa ja säveltäjänsä tekevät toimivaa työtä. Valitettavasti.

Mutta pääasiat ovat muualla. Rat King on selvästi jonkun ihmisen ajatusten ja ideoiden läpitunkema elokuva. Se on sitä tarinaltaan ja tarinansa moraalilta, nykyajan vinoumia huolissaan peilaavana moraliteettina. Parhaimmillaan se tavoittaa hätähuudon vaikutelman ja rehellisen voimattomuuden tunteen. Jos Suomessa voisi pitää itsestään selvyytenä, että elokuvat lähtevät ohjaajan ajatuksista, tässä ei ehkä olisi niin paljon ihmeteltävää.

Huomionarvoisia ovat omistautuneet näyttelijät (Julius Lavonen ja Max Ovaska), jotka tuovat elokuvaan jännitettä, joka ei ole aivan mekaanista. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että videopelimaailmaan uppoutuneita nuoria käsittelevä elokuva työskentelee välinpitämättömällä audiovisuaalisella metelillään itseään vastaan. Ellei se sitten tehoa nuorisoon, jolle tämä elokuva on pääasiassa tehty. Vai onko?

19.1.
Norwegian Wood

Tran Anh Hungin kaunis elokuva kärsii tyypillisestä ongelmasta: runsas kaunokirjallinen lähde jättää elokuvan tielle tarpeettomilta tuntuvia kompastuskiviä, jotka nostavat elokuvan dramaturgisen rakenteen ja sen ongelmat liian näkyville, erottumaan kuin laihasta kehosta kohoavat luut. (Eräs ikävä viime aikainen tapaus oli myös kanadalainen Barney's Version, jossa oli todella paljon hyvää.)

Norwegian Woodin atmosfääri nousee aistikkaasta kuvamaailmasta, kohtausten musiikillisesta rytmistä sekä kaipuunsekaisesta surusta, jota leffan nuoret henkilöhahmot ilmentävät. Ohjaaja soittaa välillä musaraidalla länsimaisia hittejä ja fanittaa selvästi Bergmania ja Kubrickia, mutta tästä perifeerisestä vinkkelistä tavoittaa jopa omaäänisen kerronnan, olkoonkin, että hänen tavoittelemansa kokonaisuus on mission impossible. Päähenkilö on ujo nuorukainen, jolle melkein kuka tahansa aikuistumisriittejä joskus läpikäynyt mieskatsoja naureskelee. "Voi jessus, kun tietäisit..." Ja sitten hän alkaa saada selville liukuessaan ajopuuna kolmen neuroottisen naisen välillä. Emootioiden, erotiikan ja kasvukipujen kuvauksena Norwegian Wood skulaa hienosti. Viehättävä kuvamaailma on mietitty kunnianhimoisesti ja taiteellisessa systeemissä.

Leffapäiväkirja 2 / 2012: 8.-15.1.

2012-01-15T09:59:00.000-08:00

8.1.
Before the Devil Knows You're Dead

Lumet teki viimeisenä elokuvanaan ehkä parhaansa. Ainakin Panttilainaajan, Networkin, Dog Day Afternoonin ja Prince of the Cityn tasolla mennään tässä väkivaltaisessa melodraamassa, joka käynnistyy rikostarinana ja kehkeytyy moniääniseksi perhekuvaukseksi. Philip Seymour Hoffman ja Albert Finney tekevät vahvat luonnetutkielmat menneisyyden riivaamana poikana ja murtuvana isänä. Lumet kertoo stooria lukuisin takaumin ja näkökulmavaihdoksin, mutta niin rauhoittavalla ja varmalla otteella, että moni rikoselokuvaan uppoutunut nuoremman polven velmu alkaa näyttää koululaiselta - mitä useimmat tietty ovatkin nyansoidun, ihmisen käyttäytymistä tarkasti huomioivan, mutta tunnevoimaltaan vimmaisen ohjauksen rinnalla. Carter Burwell on oiva säveltäjä tukemaan synkkää tarinaa, jossa ihmiset tallaavat päin helvettiä, niin määrätietoisen oloisesti kuin vain on mahdollista tyypeille, jotka eivät tunnu ymmärtävän omista asioistaan mitään. Lumetin ironisessa mestariteoksessa ei ole paljon nauramista, mutta musta huumori tuntuu kummittelevan jatkuvasti nurkkien takana.

10.1.
Thor

Jännä tyyppi Kenneth Branagh on tietenkin jännä, mutta sinänsä käsittämätön henkilö ohjaamaan uuden Marvel-kiekon jostakin supersankarista, jossa elokuvan perusteella on yhtä paljon karismaa kuin lyijykynässä. Diggailen kovasti Branaghin Shakespeare-elokuvia, Hamletia erityisesti, eikä Dead Again -niminen film noir -pastissi tainnut olla sekään ihan paska. Näyttelijänä heppu on esiintynyt edukseen mm. Woody Allenin Celebrityssä. Mutta millään tällä ei taida olla mitään tekemistä Thorin kanssa, jossa ei ole yhtään hyvää näyttelijäsuoritusta, kunnon käsikirjoitusta tai muutenkaan riittävästi ominaisuuksia puolustelemaan itseään. Sinänsä Branagh vääntää pienemmällä action-vaihteella kuin vaikkapa Sam Raimi, pistäen oikeastaan kovimmat mätöt heti alkuun, mutta tässä genressä päämäärätön haahuilu ei ole ehkä mikään etu. Kuriositeetti kuitenkin, hieman sama, jos Walter Hill ohjaisi Eeva-Liisa Manneria.

11.1.
The Conspirator

Toinen näyttelijä-ohjaaja Robert Redford on parempi kameran takana kuin edessä, kuten Quiz Show sekä Ja keskellä virtaa joki ovat todistaneet. (Olkoonkin, että sentimentaalinen jälkimmäinen imitoi jopa hieman häpeällisesti Boormanin herkkää muisteloleffaa Hope and Glory.) The Conspirator, hymypapan yhdeksäs filmi, ei kuulu hänen parhaimpiinsa. Kyseessä on perinteinen jenkkilaji, oikeussalidraama, tällä kertaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkinäytöksenä, Abraham Lincolnin murhan selvittelynä, johon kuuluu tietenkin aimo annos poliittista kähmintää, korruptiota ja lehdistön epärehellisyyttä. Syytetyn penkillä on keski-ikäinen majatalon pitäjä Mary Surratt (Robin Wright), jonka piileskelevä poika on sekaantunut pressan salamurhaan, ja sen seurauksena äitiä syytetään kuin automaattisesti samoista rikoksista. Puolustusasiamiehen hankalaan osaan joutuu James McAvoyn esittämä nuori heppu, saaden vastaansa käytännöllisesti katsoen puolet jenkkilää ja vaarantaen maineensa ja sosiaaliset suhteensa. Redfordin leffa on kumman veretön ja kalsea. Hän pyrkinee jonkinlaiseen journalistiseen vireeseen, mutta hänen henkilöhahmoistaan on jäänyt jäljelle vain kuori. Sivuosissa hyppii hyvää väkeä Tom Wilkinsonista Kevin Klineen, mutta sama probleema kukkii silläkin reunalla. Myös ajankuvana jopa Spielbergin tuleva Lincoln-filmi päihittänee tämän.

13.1.
Maria's Lovers

1970-luvulla Neuvostoliitosta ensin Ranskaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin ajelehtinut Andrei Kontshalovski (tai Konchalovsky, kuten hän itse haluaa nimensä kirjoitettavan) ohjasi kasarilla luultavasti parhaat elokuvat, mitä ryövärimaineessa oleva Cannon-yhtiö tuotti. (Sinänsä kaikki kunnia israelilaisille tuottajaserkuksille Golan ja Globus: Chuck Norrisin parhaiden lisäksi Mailerin Kova kundit eivät tanssi, Schroederin Barfly, Godardin King Lear...) Maria's Lovers, Konchalovskyn ensimmäinen jenkkielokuva, on kestänyt hyvin aikaa. Ohjaaja duunaa eroottisen balladin sodanjälkeisestä ahdistuksesta - temppu sinänsä. Konchalovskyn ja kuvaaja Juan Ruiz Anchian aistikas kamerankäyttö sekä kohtausten rauhallinen tempo luovat leimallisesti itäeurooppalaisen fiiliksen, jota täydentää Konchalovskyn säveltämä kuulas teemamusiikki. Keskushenkilö Ivan (John Savage) on rintamalta vastikaan palannut sotaveteraani, joka nai unelmiensa naisen Marian (Nastassja Kinski), mutta ei haavekuviltaan kykene rakastelemaan tätä. Naisen ongelmaa tarjoutuvat korjaamaan ensin Ivanin isä (Robert Mitchum, yllättävän sävykäs näyttelijä vanhoilla päivillään) ja myöhemmin kiertelevä trubaduuri (Keith Carradine), joka myös saavuttaa asettamansa tavoitteen - sotatraumoissaan rypevän Ivanin vajotessa hiljalleen huoriin ja alkoholismiin. Oikein ikävä tarina siis, mutta kaunis elokuva, nurinkurisella tavalla lohdullinen. Konchalovskyn tuotantoon heräsi pieni nälkä. Hullujen talo olisi saatava nähtäville.

15.1.
Boardwalk Empire (pilot)

Täällä paljon venailtu tv-sarjapilotti osoittautui pettymykseksi, Scorsesen vähäpätöisimmäksi työksi sitten The Blues -sarjaan kuuluneen episodin, jonka ohjaajaksi häntä oli vaikea uskoa. Elokuvamaiseksi väitetty Boardwalk oli kaikkea muuta: hötkyilevää ja turhaa, puhtaasti informaation perässä juoksevaa leikkausta, atmosfäärin toimintaan vaihtanutta postikorttivyöryä, joka tuntui paikoin kuin parodialta Scorsesen omasta tuotannosta, tai Coppolan Kummisedistä ja De Palman Lahjomattomista. Muutama loistava repliikki, Steve Buscemin antoisa näyttelijätyö ja makeat tuotannolliset puitteet saattavat jatkossa vielä merkitä pohjaa mukiinmenevälle tv-sarjalle (mikäli se ei jää ulkokohtaisuuden vangiksi ja onnistuu luomaan alkuvaikutelmaansa kiinnostavampia henkilöhahmoja), mutta Scorsesen tyylin fanittajalle tällainen puolivillainen keikarointi merkitsee kovin pientä kivaa. (Toisenlainen keissi oli aikanaan Abel Ferraran ohjaama avaus tv-sarja Crime Storyyn, joka liikkuu Boardwalkin kanssa osin samoilla vesillä. Loistava juttu, jota katselee mielellään aivan irrallisenakin kiekkona.)

2012 - uusi vuosi, uusi blogi

2012-01-08T05:31:00.000-08:00

Olen poistanut blogistani kaikki vanhat tekstit. Vuoden uutuus on elokuvapäiväkirja. Kirjaan ylös tsekkamani leffat ja teen niistä lyhyitä, verrattain nopeita merkintöjä, noin kerran viikossa ja lähinnä omaksi huvikseni.

Leffapäiväkirja 1 / 2012: 1.-7.1.

2012-01-08T03:49:00.000-08:00

1.1.2012
Once Upon a Time in America

Vuosi käynnistyy kolossaalisessa krapulassa. Tällaisissa tiloissa kaipaa usein jotain eeppistä. Suuria kaaria. Kubrickin Spartacus. Stevensin Jättiläinen. Jotain joka kestää yli kolme tuntia. Leonen elokuva on ollut autionsaaren valintani jo ennen teini-ikää. Televisiossa sitä on ajettu usein kahdessa osassa. Dvd-julkaisu on halkaistu kahdelle kiekolle, sikäli kummallisesti, että leikkauskohdalla ei ole mitään tekemistä elokuvan virallisen väliajan kanssa. Leonen "pätkässä" on kaikista breutaaleista yksityiskohdistaan, rivosta kielenkäytöstä, väkivallasta, raiskauksita huolimatta jotain universaalia, jonka lapsikin jo ymmärsi. Elokuva on Chaplinin sukua, eikä vähiten musiikillisen voimansa vuoksi. Morriconen Deborah's Theme saattaa olla kaikkien aikojen hienoin elokuvabiisi.

Leonen kerronta on muiston ja houreen maisemaa, joko päähenkilön oopiumhuuruinen uni tai katkeilevaa, häpeän- ja ilonsekaista matkaa hänen henkilöhistoriaansa. Pääosassa tietty Robert De Niro, silloin, kun hän oli vielä hieno näyttelijä. James Woods komppaa parhaana ystävänä. Henkilöhahmojen lapsuudenkuvaus on taianomaista ajankuvaa vuosisadan alun nuhjuisesta New Yorkista. Kaari ulottuu 1960-luvun loppuun, jolloin Beatlesin Yesterdayn kaihoisa melodia kuulostaa siltä kuin veistä käännettäisiin haavassa.

Muutama kuukausi sitten satuin katsomaan Polanskin Katkeran kuun. Lienee niin, että Polanski valitsi tuohon unenomaisissa takaumissa liikkuvaan elokuvaansa kuvaajaksi Tonino Delli Collin juuri Leonen viimeisen huipputyön perusteella. Siinä on mies paikallaan.

Nelituntinen leffa tuntuu melkeinpä silmänräpäykseltä. Siihen ei kyllästy koskaan.

2.1.
Swamp Water

Erään Charles Laughtonin näyttelemän elokuvan lisäksi en muista nähneeni ensimmäistäkään Renoirin Amerikan-kauden filmiä, ajalta, jolloin Zanuck tunnisti ranskalaisessa nerokkaan elokuvantekijän, joka ei kuitenkaan ollut "heikäläisiä". Mikä tietenkin mukava juttu. Swamp Waterin (joka Suomessa on tunnettu myös nimellä Suursuon salaisuus) ulkokuvat kuvattiin Renoirin omasta painostuksesta Georgiassa luonnollisissa olosuhteissa. Tämä antaa pätkälle aivan oman elävyytensä, tekee siitä sukulaisteoksen Flahertyn Louisiana Storyn kanssa.

Ehkäpä hauskinta Swamp Waterissa on nähdä Walter Brennanin nimi loistavan ensimmäisenä alkuteksteissä. Rio Bravon Stumpy oli elokuvissa ikuinen sivuosamies, vaikka varasti monta kiekkoa täysin omaan taskuunsa. Brennan oli 1800-luvun lopulla syntynyt miljonääri, joka menetti omaisuutensa Wall Streetin romahduksessa. Hän siirtyi tekemään elokuva-avustajan hommia saadakseen fyrkkaa. Onnekseen hän oli menettänyt myös hampaansa, sillä Howard Hawksin kohdatessaan juuri tämä piirre loi miesten välille pitkäaikaisen ystävyyden ja työtoveruuden. Brennan näytteli joko tekareilla tai ilman, ja aina, kun hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, hän voitti - siihen asti, kunnes elokuva-avustajien järjestö ei saanut enää äänestää... Joka tapauksessa Swamp Waterissa Brennan vetää huikean roolin suursuon salaisuutena, piileskelevänä pikkukylän vankikarkurina, joka on tuomittu syyttä. Varsinaisessa pääosassa on Dana Andrews, sittemmin Premingerin Lauran stara, joka lähtee suolle etsimään kadonnutta koiraansa, ja ystävystyykin Brennanin kanssa. Mukana tarinassa on myös vihainen lynkkausmielinen kyläyhteisö, ja hehkeä nainen (Anne Baxter).

Renoir piirtää tarkkanäköisen kuvan nurinkurisesti ajattelevan kyläyhteisön orastavasta psykoosista, hieman vastaavasti kuin Ray Johnny Guitarissa tai Lang M:ssä, vaikka yhtä pitkälle helvettiin ei tässä mennä. Mädänneisyys kukkii syyllistäjien, ei syytetyn maailmassa. Andrews pyrkii epätoivoisesti luomaan moraalisesti eheän sillan kahden maailman välille. Jokaisessa kylän kodissa tuntuu kuitenkin olevan valheita, kätkettyjä salaisuuksia, vihan pohjavirtauksia, jotka odottavat ratkaisemista. Eräässä mielessä Renoirin kiekossa on onnellinen loppu, mutta vaikka syytön mies saa oikeutta, yhteisön vinoutuneet toimintamekanismit jäävät odottamaan seuraavaa niksahdusta. Ja suolla elävät alligaattorit nähdään uhkaavuudestaan huolimatta kaikkein viattomimpina.

3.1.
Network

Sidney Lumetin elokuva on valkokankaalta katsottuna järkyttävän hyvä, vaikka kopio on paskassa kondiksessa, ja esitys katkeilee muutaman kerran. (Miksi näitä keissejä on muuten viime aikoina alkanut tulla vastaan enemmän kuin aikaisemmin, myös festivaaleilla?) Paddy Chayefskyn käsis sisältää enemmän huikeita monologeja kuin monen senttarin koko tuotanto yhteensä. Niistä tyylikkäin saattaa kuulua Ned Beattyn esittämälle konglomeraatti-pomolle, joka läksyttää alaistaan siitä, että tämä vaahtoaa televisiossa maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja valtioiden välisestä vihamielisyydestä, kun maailma elää jo uusliberalistista unelmaa, jossa valtiot kuuluvat päätäntävallassaan historiaan, eikä mikään muu kuin valuutta merkitse enää mitään. Muutama kuukausi sitten joku pörssimeklari pääsi uutisiin sanoessaan BBC:n live-haastattelussa, että valtioilla ei ole merkitystä, koska ne eivät pyöritä maailmaa, toisin kuin Goldman Sachs. Uutisiin, ja vain siksi, että hän kunnon kapitalistina sanoi asian suoraan.

Lumetin ja tietty Chayefskyn laukauksesta on kulunut 34 vuotta, mutta sen selvänäköisyys suhteessa nykyaikaan on arvo, jota kannattaisi peräänkuuluttaa. Tietysti satiiri yritysmaailman yliotteesta mediataloihin, joiden toimintaa ja ennen kaikkea moraalia alkavat hiljalleen sanella viihdehakuiset, sohvillaan turtuvat läskit kuluttajat ja heidän tarpeensa, on kaikessa selvänäköisyydessään täysin lohduton. Jos elokuvan tekijöitä voi yrittää syyttää jostain, on se se, että heillä ei ole asian parantamiseen ideoita. Tuulimylly taitaa olla tuulimylly. Tosin asianlaidan ymmärtämisellä voi olla rakentavat seurauksensa. Elokuvassa ainoa suurinpiirtein täysjärkinen hahmo on William Holdenin esittämä uutistuottajaveteraani, jonka toiminnan syrjäyttää kylmäkiskoinen nuori harppu (Faye Dunaway), joka tekee mitä vain saadakseen yleisöä.

New Yorkin korkeat tornitalot, joista mediajohtajat sanelevat päätöksiään, ovat aina toimineet hienona lavasteena yksinäisyyden olotiloille. Siinä nimenomaan elää Dunawayn esittämä uraohjus, jonka karaktääri on lopulta paljon traagisempi kuin mitä alku antaa olettaa. Noin sivumennen sanoen Network on 1970-luvun hauskimpia jenkkielokuvia, samoihin aikoihin valmistuneen Annie Hallin rinnalla. Mutta ne repliikit pitää kuulla loistavien näyttelijöiden esittämänä.

6.1.
Pat Garrett & Billy the Kid

Sam Peckinpah on Buñuelin veroinen päällikkö, mutta epäonnisuudessaan Orson Wellesin luokkaa. Hyvä ystävänsä James Coburn totesi jossain haastattelussa, että Sam oli itse itsensä pahin vihollinen, mutta asiaa eivät taatusti helpottaneet myöskään kaikki ne kusipäät, jotka kutsuivat itseään tuottajiksi ja studiopäälliköiksi. Peckinpahin elokuvista vain muutama sai ensi-iltansa siinä kuosissa kuin ohjaaja suurinpiirtein halusi. Elokuvan Pat Garrett & Billy the Kid kohdalla ohjaaja näki studion leikkaaman version, nousi tuoliltaan ja kusi valkokankaan päälle. Sen jälkeen hän taisteli saadakseen nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.

Vuonna 1988, Peckinpahin kuoleman jälkeen, nousi Patista ja Kidistä esiin uusi versio. Kun alkuperäinen ensi-iltajämä on tyylikkäästi vedetty pois markkinoilta, on elokuvasta hiljalleen tullut kulttikamaa. Tällä kertaa sain itse käsiini vuoden 2005 restauroidun version, jonka syystä tai toisesta koetaan olevan lähimpänä Peckinpahin intetioita. Selvää on, että elokuva säilyttää raakilemaiset ominaisuutensa, mutta sen atmosfääri on saumaton ja siitä säteilee valtava, komea lännenvisio.

James Coburn Patinä ja Kris Kristoffersson Kidinä ovat ihmiskalustona samaa sarjaa: raakoja, impulsiivisia, moraalittomia ja vapaita. Pat on kuitenkin vanhempi ja väsynyt, ja valitsee siksi lainvartijan roolin. "Maailma vanhenee ja aion vanheta sen mukana." Kid puolestaan vastaa kaverilleen, joka sanoo että maailma on muutostilassa: "Maailma, ehkä." Eikä siinä sen kummempaa. Pat jahtaa Kidiä, koska se on duuni, ja halveksii kaikkia, jotka eivät ymmärrä Kidiä.

Peckinpah oli parhaimmillaan paitsi väkivallan kuvaajana, myös balladeissa. Nuori Bonner, Cable Hoguen balladi ja Pat Garrett & Billy the Kid muodostavat kaihoisan, kauniin trion. Kaiken yllä velloo merkillinen surumieli ja luopumisen tuska, joka ei niinkään merkitse hyvästijättöä "vanhalle lännelle" (mitä se sitten onkaan) kuin kovien, liike-elämän ehdoilla kulkevien arvojen esiinnousua, moraalin myymistä ja tunteen kuolemaa.

Leffa muistetaan lähinnä Bob Dylanin musiikista, ja mikäs siinä. Knockin' On Heaven's Door soi ensi kertaa kohtauksessa, jossa Slim Pickensin esittämä vanha sheriffi pitelee ampumahaavaansa ja kohtaa luojansa joenvarrella. Dylan heittää myös hupaisan sivuroolin Alias-nimisenä jannuna, joka lukee säilykepurkkien kylkitekstejä ääneen.

Peckinpah-sarja Orioniin olisi tervetullut.

7.1.
My Week With Marilyn

Viikon kaupallinen katsaus korttelikino Tennispalatsissa oli valitettavasti myös viikon paska leffa. Kenneth Branagh vetää hienon imitaation Sir Laurence Olivierin maneereista, mutta muuten tämä on halpaa saippuaa. Michelle Williams, leffan toinen imitaattori, on Marilyninä vain ripaus siitä charmista, jota tuossa traagisessa komediennessa oli. Lukaisin hiljttain muutaman luvun Donald Spoton kirjoittamasta elämänkerrasta, ja kaivoin erikseen Prinssin ja revyytytön kuvauksia koskevat sivut. Niistä käy ilmi jokainen asetelma, joka elokuvan alkupuolella on herkullinen: Sir Larryn ja Marilynin vaikea työskentelysuhde, ärsyttävä Paula Strasberg, Marilynin yhtiökumppani Milton Greene, Arthur Millerin kasvava epätoivo avioliitossaan... Marilynin kohdalla kaikki, mikä voi mennä solmuun, meni solmuun tuon Englannin-tripin aikana. Mutta valitettavasti Simon Curtis -nimisen hanslankarin ohjaama elokuva on valinnut draamalliseksi rungokseen elokuvan assistenttina työskennelleen nuorukaisen kirjoittaman päiväkirjan, jolloin seurauksena on tylsä kasvutarina ja lopultakin kaikki Wikipedia-tason kliseet alleviivava läpiluenta Marilynin komplekseista. Englannin kaupallinen elokuva voi ilmeisesti hieman huonosti. Margaret Thatcherista hiljattain väännetty Iron Lady -niminen torttu on sekin kaikessa pintapuolisuudessaan jännitteisempi kuin tämä huonosti kynäilty viihdetys.