Leffapäiväkirja 2 / 2012: 8.-15.1.

8.1.
Before the Devil Knows You're Dead

Lumet teki viimeisenä elokuvanaan ehkä parhaansa. Ainakin Panttilainaajan, Networkin, Dog Day Afternoonin ja Prince of the Cityn tasolla mennään tässä väkivaltaisessa melodraamassa, joka käynnistyy rikostarinana ja kehkeytyy moniääniseksi perhekuvaukseksi. Philip Seymour Hoffman ja Albert Finney tekevät vahvat luonnetutkielmat menneisyyden riivaamana poikana ja murtuvana isänä. Lumet kertoo stooria lukuisin takaumin ja näkökulmavaihdoksin, mutta niin rauhoittavalla ja varmalla otteella, että moni rikoselokuvaan uppoutunut nuoremman polven velmu alkaa näyttää koululaiselta - mitä useimmat tietty ovatkin nyansoidun, ihmisen käyttäytymistä tarkasti huomioivan, mutta tunnevoimaltaan vimmaisen ohjauksen rinnalla. Carter Burwell on oiva säveltäjä tukemaan synkkää tarinaa, jossa ihmiset tallaavat päin helvettiä, niin määrätietoisen oloisesti kuin vain on mahdollista tyypeille, jotka eivät tunnu ymmärtävän omista asioistaan mitään. Lumetin ironisessa mestariteoksessa ei ole paljon nauramista, mutta musta huumori tuntuu kummittelevan jatkuvasti nurkkien takana.

10.1.
Thor

Jännä tyyppi Kenneth Branagh on tietenkin jännä, mutta sinänsä käsittämätön henkilö ohjaamaan uuden Marvel-kiekon jostakin supersankarista, jossa elokuvan perusteella on yhtä paljon karismaa kuin lyijykynässä. Diggailen kovasti Branaghin Shakespeare-elokuvia, Hamletia erityisesti, eikä Dead Again -niminen film noir -pastissi tainnut olla sekään ihan paska. Näyttelijänä heppu on esiintynyt edukseen mm. Woody Allenin Celebrityssä. Mutta millään tällä ei taida olla mitään tekemistä Thorin kanssa, jossa ei ole yhtään hyvää näyttelijäsuoritusta, kunnon käsikirjoitusta tai muutenkaan riittävästi ominaisuuksia puolustelemaan itseään. Sinänsä Branagh vääntää pienemmällä action-vaihteella kuin vaikkapa Sam Raimi, pistäen oikeastaan kovimmat mätöt heti alkuun, mutta tässä genressä päämäärätön haahuilu ei ole ehkä mikään etu. Kuriositeetti kuitenkin, hieman sama, jos Walter Hill ohjaisi Eeva-Liisa Manneria.

11.1.
The Conspirator

Toinen näyttelijä-ohjaaja Robert Redford on parempi kameran takana kuin edessä, kuten Quiz Show sekä Ja keskellä virtaa joki ovat todistaneet. (Olkoonkin, että sentimentaalinen jälkimmäinen imitoi jopa hieman häpeällisesti Boormanin herkkää muisteloleffaa Hope and Glory.) The Conspirator, hymypapan yhdeksäs filmi, ei kuulu hänen parhaimpiinsa. Kyseessä on perinteinen jenkkilaji, oikeussalidraama, tällä kertaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkinäytöksenä, Abraham Lincolnin murhan selvittelynä, johon kuuluu tietenkin aimo annos poliittista kähmintää, korruptiota ja lehdistön epärehellisyyttä. Syytetyn penkillä on keski-ikäinen majatalon pitäjä Mary Surratt (Robin Wright), jonka piileskelevä poika on sekaantunut pressan salamurhaan, ja sen seurauksena äitiä syytetään kuin automaattisesti samoista rikoksista. Puolustusasiamiehen hankalaan osaan joutuu James McAvoyn esittämä nuori heppu, saaden vastaansa käytännöllisesti katsoen puolet jenkkilää ja vaarantaen maineensa ja sosiaaliset suhteensa. Redfordin leffa on kumman veretön ja kalsea. Hän pyrkinee jonkinlaiseen journalistiseen vireeseen, mutta hänen henkilöhahmoistaan on jäänyt jäljelle vain kuori. Sivuosissa hyppii hyvää väkeä Tom Wilkinsonista Kevin Klineen, mutta sama probleema kukkii silläkin reunalla. Myös ajankuvana jopa Spielbergin tuleva Lincoln-filmi päihittänee tämän.

13.1.
Maria's Lovers

1970-luvulla Neuvostoliitosta ensin Ranskaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin ajelehtinut Andrei Kontshalovski (tai Konchalovsky, kuten hän itse haluaa nimensä kirjoitettavan) ohjasi kasarilla luultavasti parhaat elokuvat, mitä ryövärimaineessa oleva Cannon-yhtiö tuotti. (Sinänsä kaikki kunnia israelilaisille tuottajaserkuksille Golan ja Globus: Chuck Norrisin parhaiden lisäksi Mailerin Kova kundit eivät tanssi, Schroederin Barfly, Godardin King Lear...) Maria's Lovers, Konchalovskyn ensimmäinen jenkkielokuva, on kestänyt hyvin aikaa. Ohjaaja duunaa eroottisen balladin sodanjälkeisestä ahdistuksesta - temppu sinänsä. Konchalovskyn ja kuvaaja Juan Ruiz Anchian aistikas kamerankäyttö sekä kohtausten rauhallinen tempo luovat leimallisesti itäeurooppalaisen fiiliksen, jota täydentää Konchalovskyn säveltämä kuulas teemamusiikki. Keskushenkilö Ivan (John Savage) on rintamalta vastikaan palannut sotaveteraani, joka nai unelmiensa naisen Marian (Nastassja Kinski), mutta ei haavekuviltaan kykene rakastelemaan tätä. Naisen ongelmaa tarjoutuvat korjaamaan ensin Ivanin isä (Robert Mitchum, yllättävän sävykäs näyttelijä vanhoilla päivillään) ja myöhemmin kiertelevä trubaduuri (Keith Carradine), joka myös saavuttaa asettamansa tavoitteen - sotatraumoissaan rypevän Ivanin vajotessa hiljalleen huoriin ja alkoholismiin. Oikein ikävä tarina siis, mutta kaunis elokuva, nurinkurisella tavalla lohdullinen. Konchalovskyn tuotantoon heräsi pieni nälkä. Hullujen talo olisi saatava nähtäville.

15.1.
Boardwalk Empire (pilot)

Täällä paljon venailtu tv-sarjapilotti osoittautui pettymykseksi, Scorsesen vähäpätöisimmäksi työksi sitten The Blues -sarjaan kuuluneen episodin, jonka ohjaajaksi häntä oli vaikea uskoa. Elokuvamaiseksi väitetty Boardwalk oli kaikkea muuta: hötkyilevää ja turhaa, puhtaasti informaation perässä juoksevaa leikkausta, atmosfäärin toimintaan vaihtanutta postikorttivyöryä, joka tuntui paikoin kuin parodialta Scorsesen omasta tuotannosta, tai Coppolan Kummisedistä ja De Palman Lahjomattomista. Muutama loistava repliikki, Steve Buscemin antoisa näyttelijätyö ja makeat tuotannolliset puitteet saattavat jatkossa vielä merkitä pohjaa mukiinmenevälle tv-sarjalle (mikäli se ei jää ulkokohtaisuuden vangiksi ja onnistuu luomaan alkuvaikutelmaansa kiinnostavampia henkilöhahmoja), mutta Scorsesen tyylin fanittajalle tällainen puolivillainen keikarointi merkitsee kovin pientä kivaa. (Toisenlainen keissi oli aikanaan Abel Ferraran ohjaama avaus tv-sarja Crime Storyyn, joka liikkuu Boardwalkin kanssa osin samoilla vesillä. Loistava juttu, jota katselee mielellään aivan irrallisenakin kiekkona.)