Leffapäiväkirja 1 / 2012: 1.-7.1.

1.1.2012
Once Upon a Time in America

Vuosi käynnistyy kolossaalisessa krapulassa. Tällaisissa tiloissa kaipaa usein jotain eeppistä. Suuria kaaria. Kubrickin Spartacus. Stevensin Jättiläinen. Jotain joka kestää yli kolme tuntia. Leonen elokuva on ollut autionsaaren valintani jo ennen teini-ikää. Televisiossa sitä on ajettu usein kahdessa osassa. Dvd-julkaisu on halkaistu kahdelle kiekolle, sikäli kummallisesti, että leikkauskohdalla ei ole mitään tekemistä elokuvan virallisen väliajan kanssa. Leonen "pätkässä" on kaikista breutaaleista yksityiskohdistaan, rivosta kielenkäytöstä, väkivallasta, raiskauksita huolimatta jotain universaalia, jonka lapsikin jo ymmärsi. Elokuva on Chaplinin sukua, eikä vähiten musiikillisen voimansa vuoksi. Morriconen Deborah's Theme saattaa olla kaikkien aikojen hienoin elokuvabiisi.

Leonen kerronta on muiston ja houreen maisemaa, joko päähenkilön oopiumhuuruinen uni tai katkeilevaa, häpeän- ja ilonsekaista matkaa hänen henkilöhistoriaansa. Pääosassa tietty Robert De Niro, silloin, kun hän oli vielä hieno näyttelijä. James Woods komppaa parhaana ystävänä. Henkilöhahmojen lapsuudenkuvaus on taianomaista ajankuvaa vuosisadan alun nuhjuisesta New Yorkista. Kaari ulottuu 1960-luvun loppuun, jolloin Beatlesin Yesterdayn kaihoisa melodia kuulostaa siltä kuin veistä käännettäisiin haavassa.

Muutama kuukausi sitten satuin katsomaan Polanskin Katkeran kuun. Lienee niin, että Polanski valitsi tuohon unenomaisissa takaumissa liikkuvaan elokuvaansa kuvaajaksi Tonino Delli Collin juuri Leonen viimeisen huipputyön perusteella. Siinä on mies paikallaan.

Nelituntinen leffa tuntuu melkeinpä silmänräpäykseltä. Siihen ei kyllästy koskaan.

2.1.
Swamp Water

Erään Charles Laughtonin näyttelemän elokuvan lisäksi en muista nähneeni ensimmäistäkään Renoirin Amerikan-kauden filmiä, ajalta, jolloin Zanuck tunnisti ranskalaisessa nerokkaan elokuvantekijän, joka ei kuitenkaan ollut "heikäläisiä". Mikä tietenkin mukava juttu. Swamp Waterin (joka Suomessa on tunnettu myös nimellä Suursuon salaisuus) ulkokuvat kuvattiin Renoirin omasta painostuksesta Georgiassa luonnollisissa olosuhteissa. Tämä antaa pätkälle aivan oman elävyytensä, tekee siitä sukulaisteoksen Flahertyn Louisiana Storyn kanssa.

Ehkäpä hauskinta Swamp Waterissa on nähdä Walter Brennanin nimi loistavan ensimmäisenä alkuteksteissä. Rio Bravon Stumpy oli elokuvissa ikuinen sivuosamies, vaikka varasti monta kiekkoa täysin omaan taskuunsa. Brennan oli 1800-luvun lopulla syntynyt miljonääri, joka menetti omaisuutensa Wall Streetin romahduksessa. Hän siirtyi tekemään elokuva-avustajan hommia saadakseen fyrkkaa. Onnekseen hän oli menettänyt myös hampaansa, sillä Howard Hawksin kohdatessaan juuri tämä piirre loi miesten välille pitkäaikaisen ystävyyden ja työtoveruuden. Brennan näytteli joko tekareilla tai ilman, ja aina, kun hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, hän voitti - siihen asti, kunnes elokuva-avustajien järjestö ei saanut enää äänestää... Joka tapauksessa Swamp Waterissa Brennan vetää huikean roolin suursuon salaisuutena, piileskelevänä pikkukylän vankikarkurina, joka on tuomittu syyttä. Varsinaisessa pääosassa on Dana Andrews, sittemmin Premingerin Lauran stara, joka lähtee suolle etsimään kadonnutta koiraansa, ja ystävystyykin Brennanin kanssa. Mukana tarinassa on myös vihainen lynkkausmielinen kyläyhteisö, ja hehkeä nainen (Anne Baxter).

Renoir piirtää tarkkanäköisen kuvan nurinkurisesti ajattelevan kyläyhteisön orastavasta psykoosista, hieman vastaavasti kuin Ray Johnny Guitarissa tai Lang M:ssä, vaikka yhtä pitkälle helvettiin ei tässä mennä. Mädänneisyys kukkii syyllistäjien, ei syytetyn maailmassa. Andrews pyrkii epätoivoisesti luomaan moraalisesti eheän sillan kahden maailman välille. Jokaisessa kylän kodissa tuntuu kuitenkin olevan valheita, kätkettyjä salaisuuksia, vihan pohjavirtauksia, jotka odottavat ratkaisemista. Eräässä mielessä Renoirin kiekossa on onnellinen loppu, mutta vaikka syytön mies saa oikeutta, yhteisön vinoutuneet toimintamekanismit jäävät odottamaan seuraavaa niksahdusta. Ja suolla elävät alligaattorit nähdään uhkaavuudestaan huolimatta kaikkein viattomimpina.

3.1.
Network

Sidney Lumetin elokuva on valkokankaalta katsottuna järkyttävän hyvä, vaikka kopio on paskassa kondiksessa, ja esitys katkeilee muutaman kerran. (Miksi näitä keissejä on muuten viime aikoina alkanut tulla vastaan enemmän kuin aikaisemmin, myös festivaaleilla?) Paddy Chayefskyn käsis sisältää enemmän huikeita monologeja kuin monen senttarin koko tuotanto yhteensä. Niistä tyylikkäin saattaa kuulua Ned Beattyn esittämälle konglomeraatti-pomolle, joka läksyttää alaistaan siitä, että tämä vaahtoaa televisiossa maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja valtioiden välisestä vihamielisyydestä, kun maailma elää jo uusliberalistista unelmaa, jossa valtiot kuuluvat päätäntävallassaan historiaan, eikä mikään muu kuin valuutta merkitse enää mitään. Muutama kuukausi sitten joku pörssimeklari pääsi uutisiin sanoessaan BBC:n live-haastattelussa, että valtioilla ei ole merkitystä, koska ne eivät pyöritä maailmaa, toisin kuin Goldman Sachs. Uutisiin, ja vain siksi, että hän kunnon kapitalistina sanoi asian suoraan.

Lumetin ja tietty Chayefskyn laukauksesta on kulunut 34 vuotta, mutta sen selvänäköisyys suhteessa nykyaikaan on arvo, jota kannattaisi peräänkuuluttaa. Tietysti satiiri yritysmaailman yliotteesta mediataloihin, joiden toimintaa ja ennen kaikkea moraalia alkavat hiljalleen sanella viihdehakuiset, sohvillaan turtuvat läskit kuluttajat ja heidän tarpeensa, on kaikessa selvänäköisyydessään täysin lohduton. Jos elokuvan tekijöitä voi yrittää syyttää jostain, on se se, että heillä ei ole asian parantamiseen ideoita. Tuulimylly taitaa olla tuulimylly. Tosin asianlaidan ymmärtämisellä voi olla rakentavat seurauksensa. Elokuvassa ainoa suurinpiirtein täysjärkinen hahmo on William Holdenin esittämä uutistuottajaveteraani, jonka toiminnan syrjäyttää kylmäkiskoinen nuori harppu (Faye Dunaway), joka tekee mitä vain saadakseen yleisöä.

New Yorkin korkeat tornitalot, joista mediajohtajat sanelevat päätöksiään, ovat aina toimineet hienona lavasteena yksinäisyyden olotiloille. Siinä nimenomaan elää Dunawayn esittämä uraohjus, jonka karaktääri on lopulta paljon traagisempi kuin mitä alku antaa olettaa. Noin sivumennen sanoen Network on 1970-luvun hauskimpia jenkkielokuvia, samoihin aikoihin valmistuneen Annie Hallin rinnalla. Mutta ne repliikit pitää kuulla loistavien näyttelijöiden esittämänä.

6.1.
Pat Garrett & Billy the Kid

Sam Peckinpah on Buñuelin veroinen päällikkö, mutta epäonnisuudessaan Orson Wellesin luokkaa. Hyvä ystävänsä James Coburn totesi jossain haastattelussa, että Sam oli itse itsensä pahin vihollinen, mutta asiaa eivät taatusti helpottaneet myöskään kaikki ne kusipäät, jotka kutsuivat itseään tuottajiksi ja studiopäälliköiksi. Peckinpahin elokuvista vain muutama sai ensi-iltansa siinä kuosissa kuin ohjaaja suurinpiirtein halusi. Elokuvan Pat Garrett & Billy the Kid kohdalla ohjaaja näki studion leikkaaman version, nousi tuoliltaan ja kusi valkokankaan päälle. Sen jälkeen hän taisteli saadakseen nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.

Vuonna 1988, Peckinpahin kuoleman jälkeen, nousi Patista ja Kidistä esiin uusi versio. Kun alkuperäinen ensi-iltajämä on tyylikkäästi vedetty pois markkinoilta, on elokuvasta hiljalleen tullut kulttikamaa. Tällä kertaa sain itse käsiini vuoden 2005 restauroidun version, jonka syystä tai toisesta koetaan olevan lähimpänä Peckinpahin intetioita. Selvää on, että elokuva säilyttää raakilemaiset ominaisuutensa, mutta sen atmosfääri on saumaton ja siitä säteilee valtava, komea lännenvisio.

James Coburn Patinä ja Kris Kristoffersson Kidinä ovat ihmiskalustona samaa sarjaa: raakoja, impulsiivisia, moraalittomia ja vapaita. Pat on kuitenkin vanhempi ja väsynyt, ja valitsee siksi lainvartijan roolin. "Maailma vanhenee ja aion vanheta sen mukana." Kid puolestaan vastaa kaverilleen, joka sanoo että maailma on muutostilassa: "Maailma, ehkä." Eikä siinä sen kummempaa. Pat jahtaa Kidiä, koska se on duuni, ja halveksii kaikkia, jotka eivät ymmärrä Kidiä.

Peckinpah oli parhaimmillaan paitsi väkivallan kuvaajana, myös balladeissa. Nuori Bonner, Cable Hoguen balladi ja Pat Garrett & Billy the Kid muodostavat kaihoisan, kauniin trion. Kaiken yllä velloo merkillinen surumieli ja luopumisen tuska, joka ei niinkään merkitse hyvästijättöä "vanhalle lännelle" (mitä se sitten onkaan) kuin kovien, liike-elämän ehdoilla kulkevien arvojen esiinnousua, moraalin myymistä ja tunteen kuolemaa.

Leffa muistetaan lähinnä Bob Dylanin musiikista, ja mikäs siinä. Knockin' On Heaven's Door soi ensi kertaa kohtauksessa, jossa Slim Pickensin esittämä vanha sheriffi pitelee ampumahaavaansa ja kohtaa luojansa joenvarrella. Dylan heittää myös hupaisan sivuroolin Alias-nimisenä jannuna, joka lukee säilykepurkkien kylkitekstejä ääneen.

Peckinpah-sarja Orioniin olisi tervetullut.

7.1.
My Week With Marilyn

Viikon kaupallinen katsaus korttelikino Tennispalatsissa oli valitettavasti myös viikon paska leffa. Kenneth Branagh vetää hienon imitaation Sir Laurence Olivierin maneereista, mutta muuten tämä on halpaa saippuaa. Michelle Williams, leffan toinen imitaattori, on Marilyninä vain ripaus siitä charmista, jota tuossa traagisessa komediennessa oli. Lukaisin hiljttain muutaman luvun Donald Spoton kirjoittamasta elämänkerrasta, ja kaivoin erikseen Prinssin ja revyytytön kuvauksia koskevat sivut. Niistä käy ilmi jokainen asetelma, joka elokuvan alkupuolella on herkullinen: Sir Larryn ja Marilynin vaikea työskentelysuhde, ärsyttävä Paula Strasberg, Marilynin yhtiökumppani Milton Greene, Arthur Millerin kasvava epätoivo avioliitossaan... Marilynin kohdalla kaikki, mikä voi mennä solmuun, meni solmuun tuon Englannin-tripin aikana. Mutta valitettavasti Simon Curtis -nimisen hanslankarin ohjaama elokuva on valinnut draamalliseksi rungokseen elokuvan assistenttina työskennelleen nuorukaisen kirjoittaman päiväkirjan, jolloin seurauksena on tylsä kasvutarina ja lopultakin kaikki Wikipedia-tason kliseet alleviivava läpiluenta Marilynin komplekseista. Englannin kaupallinen elokuva voi ilmeisesti hieman huonosti. Margaret Thatcherista hiljattain väännetty Iron Lady -niminen torttu on sekin kaikessa pintapuolisuudessaan jännitteisempi kuin tämä huonosti kynäilty viihdetys.